Lukunäytteet

Oheisten tekstien lisäksi lisää runoja osoitteessa:
https://www.facebook.com/kirjoittaja.markkuheino.3

ILOLLE (Herkillä 2023)

sille pienelle vilpittömälle ilolle
saa kertoa

tirskauttaa ripsauttaen hymykakkaroita

kiiltoa saa sille hipaista
aina kun ohi kipaisee naurusandaaleilla

vaarin viiksien suippoja salaisia
sipaisuhuippuja elämää pehmittävistä toivotuksista

jos muistat akadabralla rallattaa
että meillä olisi unia
edes hauraita rakkauksia

joiden juurinupuista kasvattaa toivon kuteita

KIINNI PILVENREPALEESSA (Paloja välistä 2023)

jospa

mä liimaisin itteni kiini
pilvenrepaleeseen
näkisinkö ohikiitävien
toivojen nurkkataipeisiin?

jos teippaisin ranteet kiinni
kuun kujeisiin
tuntisinko maan riehun
pukeutuneena sambahameisiin?



AFORISMI (Karhu ei voi tuhota avaruutta 2023)

muistatko kaikki suudelmasi?
ei haittaa
tee niistä elämääsi pehmeys


MINÄ JA ILVES (Minä – Mies 2023)

saatan olla hiljaa
askelteni jäljissä
nuoskan rutistamana
vaatia leppäsavua iholleni

lumikon hännän sivelemänä
kevyessä maistan karpalon
sumun äänissä outouden virvan

niin hiljaa kuin kykenen
maistan suljettuja silmiäni

etsin maailmaa vapaina kiehisinä
tulen ahavan viimeinen kostea
osaa rumat huokaukseni

ajattelen kaikkea maatuvaa sisälläni
katson sydänteni oraita
vaihdun mullaksi
kasvan takaisin pilvien rauduksiin

raskas minäni aivan hiljaa
kevyt kuoreni vielä äänettömämpänä
yhden viisauden arvanneen petäjän takaa
astelee ilves nauru hampaissaan

kysyy: ottaisinko minä sen syliin?

olemme hiljaa askeltemme jäljissä
karvojamme vasten
maailman luokilla
olevaisuuden kaarien rutistamana
huokauksistamme tyhjät
lämmöstämme täydet


POLKUJEN KLAANI (Huiskaisuja 2023)

Neljä erilaista sielua.
Jokaisella rakkausväritetty kukka.
Olevan terälehdet.
Hymyjen vannomat.

Kiipeävät ihanuuden istukkaat vasten punamultaa,
takoraudattua aurinkoseinää.

Heinäksi luotettava hento.
Suurinpiirteinmaan rauha, ojennettu valokaari.
Apilaksi onneen taittuva rönsy.
Raikas piirto ja lämmön viiva.
Nauruksi tehty taivasnaru.
Siilin maitoon sekoitettu hunaja.
Lampaan villaan uutettu mesiangervo.
Väkevä kuin mikämikämaan tahto.

Ne neljä.
Vaatimattomat toiveet.
Ja hetki kun riemun jäkeen hiljaisuus niiaa.
Sitten ne räjähtävät ja kieppuvat.
Rytmissä ja siitä ohi.

Täynnä elämän säröjä ja kuiskattuja taivaankappaleita.

”Mitä on ystävyys?” Tuulihaukka kysyy kirjosiepolta.
”Se on kuin rakastaisi jokea, jolla on majavanhännän peili”.

YHDEKSÄN TOIVETTA (Kesä, joka oli sininen 2022)

Suden vuotaan kiedottu rouhea.
Ahman kynsistä peilautuva suopursun kyynel.
Hirven sarvissa nukkuva yksinäinen tuulihaukka.

Kolme sielunjyvää toivon vyöhykkeiltä.

Paljasvarpainen sudenkorento erämaalammen silmissä.
Kangasvuokon empivä niiaus sammalkivellä.
Sananjalka kuusikon tanssin rytmeissä.

Kolme sydänjuurta kasvamassa armon sylissä.

Vaeltajan katse tunturikurun jokisuvannossa.
Vanhusten halaus aamun piehtaroidessa itseään hereille kyläraitin punamullassa.
Nuorukaisen hymy västäräkille laiturin kaiteella.

Kolme hyvän aietta huokaistuna.

Kolme kertaa kolme uskoa tulevaan nähtynä.

Yhdeksän kertaa sanoma rakkaudesta.

Julkaistujen runojen lukunäytteet

PELTOJEN YLLÄ (Laidun 2022)

Sen verran.

Hetkissä, joissa sudenkorento suutelee siipiään.
Vesi herkimpinä kalvoina.
Tulen huntu auringossa kiinni.

Kuin minä sinussa.

Ohdakkeet pellon reunalla.

Karitsa villoistaan huumaantuneena.
Ilmassa puidut tähkäpäät ja minä hiuksiesi vannomana.
Vapaan kesän korkein taivas.

Tuulihaukan aie.
Iskeä kiinni suoraan rakkauteen ja juopua kaiken korkeudesta.

Jäljellä vain kissan karhea nuolaisu auringonlaskusta.
Seesteisistä kertomuksista raukeana.

Joen kainalossa rauhan ydin.

AJAN NÖYRÄ (Runorälläkkä II 2022)

nyöritän nöyryyttä
kadulla volkkari poukkoilee kuplassa
kuin kaunis kielletty kello lounaan lomassa

suren pienen viiksen verran
kadonnutta kultapiiskua
riimukiven kyljessä

ajan maku riipii hyvän reunaa
viisareiden varoessa liikaa rohkeutta
sanat jaloissani ovat kuin maljoja surun kaarnasta

nöyrän syviä sanoja rahisee kohti taivasta


runo kirjoitettu vihjesanoista: kuplavolkkari, kultapiisku, kaunis kielletty kello


KESKEN KAIKEN (Sano se rakkaudeksi 2022)

Kesken kaiken ja välistä kaikkien tanssien askelten.
Ohituskaistalta sanojen palkeiden,
pinnoilla karheiden aikeiden.

Lausuiko joku sen kylvyssä maitovalaiden?
Unien tavoin juoksi piiloon taakse prinsessan helmojen.

Osuiko väri sen, keskelle unohduksen laikkujen?

Kesken kaiken epäilyksen, syliin lupauksiin luottavien.

Suuntasiko sen sanan kullanpunaisen mulle tuo hahmo tarujen,
vaikk’ oon mä raskasjalka kuolevainen?

Viivähtikö ihollani se kaikkein valkoisin,
viesti kadonnut rakkauden? 



SINISET SIIVET (Siivuja 2022)

Ei ole kiire sinisiltä siiviltäni tuuleen,
ei tuleen, ei hätää valosta.

Sillä tiedän hetken, jolloin sain värini, sanat,
höyhenet arpieni peitoksi,
jotta tietäisin sykkeen punaisesta siniseksi.

Ei ole kiirettä suudelmaan,
joka liuottaa minut taivaisiin ja meriin,
pehmentää vaahdoksi kiviin.

Siniset siipeni levitän, kun ikuisuus minut haluaa.


OLEMISEN SITÄMÄTÖN KEVEYS (Alinen 2021 / valokuvia ja runoja, valokuvat Ilari Rantala)
– (Sielujen varas) –

olet täynnä sielua / tummaa, joka on raikas / verta, joka syö maailman ruusuja / niin musta ja kirkas / terässuudelmaasi odotan / ja rajaa, jonka viillät olemassaolooni / sitä seetrin hurmaa, jota tarjoilisit / pihkaani kiinni yössä, josta ei ole paluuta / sielusi kromilla / minullakin on pinta, josta heijastaa kelttien valo ja druidien kiharat / syö minut terälehtineen / naaraa syvyys, josta maailmanpuun ensimmäinen juuri joi kehtolaulunsa / sielujen varas kielohuntukapaloissa

Kuva: Ilari Rantala


KELTAISET SUKAT (Outoja sanoja 2021)

laskin ennen jokaisen tulikukan raidan
uneni villasta nuuhkin kaiken sen
mikä tekee maailmastani punaisen

kovettaa miehuudestani tammisen salvan
uuttaa vuorteni tulista erkanevan tervan

unistani laskin jokaisen naiseutesi vaateen
huuliltasi varasin
rytmisi laukan
elimelleni syöksyä raisuni hohkan

vihdoinkin riisuudut villisti
poltat tanssillasi keltaiset sukat
ennen kuin otan vyöryvän etunojan



ELÄMÄ VÄRJÄÄ HIUKSIA (Vipeltäviä ja vienoja sanoja 2021)

elämä värjää hiuksia
koskee ihoa
maalaa helliä piirtoja
tähden kädessä
hopea kiittää sydäntä

olet niin lähellä
kuulen huuliltasi pehmeitä ääniä
puhallat minuun kanelia
kulta vaihtaa kurjen kanssa sulkia
elämä suutelee hetken laventelia
istuttaa ilon taimenia

luonas paremmin kuulen uuden tuulen
kun elämä pesee hiuksia
naiselta tuulisen järven rannalla
katsoo silmiin kauneinta

OSUN NIIN SINUUN (Runorälläkkä 2021 / yhteisjulkaisu Pekka Halmeen ja Kari Lähdesmäen kanssa)

Vaihtaisitko hipaisun
pienen pieneen vilkaisuun?

Kohdalleni poikkeaisit, sellaisen valkoisen pajusillan rakentaisit,
jossa telkänpojat kujertaisivat?

Sellaisen tornimaisen majakan kaulan ulottaisit aavalleni,
mustan keskelle valottaisit, joutsenlaulun tavalla sanoittaisit?

Sellaisessa pienen pienessä kalastajakylässä vierailisit, kampelaverkkojan viereen nukahtaisit, ikäväni suolaisit?

Sillä niin sinuun osun sinuun, luodon ohi lipuvan vanaveden
tervatuoksuun unohdun.

KÄNSÄT SILEÄT(Mummot 2021)

känsät sileät, rakkaudesta pehmeät

ihmettelevät

takana vuodet vierivät, säät hämärät, tähdet häilyvät

usvan takaa nousee muistot tärkeät
kämmenille asettuu kuvat täydemmät
kaunokit villasukissa elpyvät
harmaat latvoissa  kiiltävät

känsät sileät, kissan poskilla kehräävät
satukirjassa lapsen uneen peittävät

känsät sileät, hellyyden tietävät


HEINÄNPAALAUKSEN MESTARUUSKISAT (Tammela 2021)
 Iän suomia iloja Portaan kylän lakeuksilla

Helmi ja Tauno virittelevät villikissan viiruisia ikeniään,
kerkiää tässä kaffekupin äärellä lipoa ikäihmisen himoa

reeniteryleeneissä hinkataan, tuttavaparille vilkkusilmillä vinkataan
kohta taas ladon takana kisataan, pannaan partasuin parastaan
ryppyrinnoin kiimasillaan, hilipatihippaa kirnutaan

vitkuttamatta siis vouhataan, nilkkoihin aluspellavat tipahtaa,
lonkkanivelet naksautellaan, heinäkasassa kohahtaa,
kumpi kumman päälle kapsahtaa, kampi akselin rasvanapaan loksahtaa

turhaan eivät Tauno sekä Helmi elämää telmi, ei unohdu tämä hetki,
taittuu kohta onnen kärki, kuohuu mieli,
kurkikin sen näki, Portaan pellolla pamahtaa järki

sillälailla niin  sepalus kiinni suhahtaa, ruutupaita taas napillaan,
helma hameen oikaistaan, kateellisille virnuillaan

on maaseudulla mukavaa, kesäniityllä laiduntaa

sen vaan kuin koittaakaa
mahlaa paremmin koivikosta pusertaa
hulvaten heinäseivästä paaluttaa

MITÄ SANOTAAN RAKKAUDESTA (Sata sydäntä 2021)

kaikki mitä rakkaudesta sanotaan on totta

vaikka olisin maankiertäjä
köyhä kuin kirkonrotta

pohjaa naaraava
unohtunut simpukkatrooli
kurjuuden kivinen nuotta
timanttia tavoitteleva uljas prinssi
teflonkelmuinen rahakas pohatta

kuohuisin nuoruutta
olisin voimaa
tukevaa huuman vartta

olisi se totta

tuntuisi se syvällä
ytimessä
liekkinä

himon kärkenä
hurman viettinä

niin syvää
sielua pitäisi otteessa

ei ikinä kylmää
tunnetta kohmeessa

palaisi se kuin tulen huntu
ilman ihoni silmujen varinaa
aikeideni vapinaa

olisi se poltetta

JANNE (Nimesi on elämäsi / Runoja etunimistä 2020)

juosten eikä jouten
miten taikka kuten
aina auttaen
muuten tiedättekö
sen miehen sielun upean juuren?

hyvän tähden kaiken tehden
ystävien kanssa raikkaan metsäretken
tai ottaa syliin pienokaisen
huomaan isän turvallisen

nopsan näpsä
käsittämättömän sitkeä ja väkevä
ennennäkemättömän tyyni ja hyvä

ottakaas köriläät esimerkkiä
kyseessä ei ole köykäinen hulavanne
vaan mies ehta – kunnon  J-A-N-N-E


OLENKO EN VAIN (Kahdeksan kaunista 2020)

en ole suurta, pieneksi liian sopiva, kohta pyöreä
ja lähellä variksen nokan kärkeä

musta nokkiva naakan taakka, rakas parhaasta vapaa
takaisin uniin halajava, varkaan vanhassa lukossa nariseva tiirikka

rukan pöllyttämä tukka, raukalta hiekkaan sotkeentunut sukka,
hukan perimä parsinneula, joutsenen joutava sulka

hurahtaneen mummon hiivaton pulla,
minuksi minun piti luultavasti tulla,
tuulten kehnä, perin sievä
välttämättömien värien poppanarulla


SEITSÄMÄN SELVÄÄ SANAA (Seitsemän selvää sanaa 2020)

sadekuuro soitti, ylös mulle koitti
hoilottaa, toitottaa
seitsemän kertaa varoittaa

sanoit sen sydämelle
väkevälle mielen värjärille,
tähdille, kuullem länsilaitumen sarviselle mullille
ruohotuposta rohtuneille huulille,
laholle pääni puulle, pihille kohtalon saiturille

on aika astua rohkeuden laiturille,
antaa vaan kaiken tulla

seitsemän kertaa tahdon suorana seistä
seitsemän kertaa kertoa vuorille meistä

sen seitsemän kerran antaa huopasukan nukan
kuivata kyynelten uoman,
parantaa jokaisen välkkyvän haavan, villata kasvuun yksinäisyyden aran

seitsemän kertaa sisälläni takkuinen susi huutaa yötä,
ryöstää ujoudelta seitsemän syytä, olla tekemättä rakkauden työtä

seitsemän laulua pyydän tiedostani tähden sodasta
aurinkoa vastaan, varovaisesta valasta takoa
taivaan kuparipannun kylki aamua raukeammaksi kaareksi

seitsemän satua silitän idän tietäjien parrasta,
naavasta kuusen arvaan lumouksen uuden
kutitan seitsemää outoa oravan varvasta

seitsemän katsetta parhaasta,
ajatus kielon nyökkäämästä havinasta,
kielletyistä varpusen ja haukan suudelmasta
ahman ja hirven halauksesta, karhun ja kauriin kihloista

vielä kaikkeuden ilosta seitsemän huokausta
säntään siihen laukaten, kuohuttaen

seitsemän sanaa kerralla seitsemän hymyn
selvästi sanon, miten onneen kiinnitän sielun hopeisia vöitä


IHON SIKERMÄ (Kuudesti kerrottu 2020)

lemmekäs teelmä, raikas kuin ehtivä kerkkä

vetävä, käskevä,verevä

taideteos keskellä elämän helmeä, kuuman kuohuva,
rakkautta uuttava

lempeä pyörivänkiihkeä

raukeus, onnea, lupaava laupeus
mantra keskellä vauhdin viiltävää terää

veikeä, aikeiltaan selkeä. mutta tarvittavan vaikea

niin melkeinjoillekin vain varmoin ottein,
lunastuksen elkein

serenadi kosketukselle, syleilylle, itkulle, naurulle, kaiulle

siiven iskuille, perhosenvapautuksen korkealle laululle

tuoksuu ytimessäni – ihosi sikermä


ANNAN SUN TULLA (Laulu / Viidesti lausuttu 2019)

Kiven pinta läikkyy, sammal itkee kun suru lohkeaa
harmaan pintaan, hitaasti iloa kohti kumartaa.

Uin vasten hellettä, kosin lämmön joka hetkeä.
Kerron miten hyvä oot mulle, kesäheinähelmelle, mustikkasuulle.

Annan sun luvata mut uudestaan, kertoa kuinka sadut tunnetaan,
suudelmat hunnutetaan.

Nauran sut mansikoiksi, tarinoiksi illan keinun,
kuusen kerkän, valon silmun.

Nauran sut marjoiksi mannapuuron,
hellyyden ja elon kierron säilön sisällein hymyn vienon.

Annan sun tulla iholle, kun taivasta kuunnellaan.
Annan sun kertoa kuinka sadut tunnetaan,
suudelmakuvat hunnutetaan.

Kallio itkee naarmujaan, pitelee vedessä varpaitaan,
huuhtoo kurjan pohkeiltaan, nuuhkii suolan rannastaan.

Uin vasten hellettä, sävellän sielun retkeä.
Kerron miten hyvä oot mulle, kaurakeksille, murukanelille,
vaniljalle, pullataikinalle.

Annan sun kuvata mut uudestaan, kertoa miten taiat loitsitaan,
herkkyyttä halataan.

Nauran sut rauhan nauhaksi. Sivelen ruusuilla aamun hurmaksi,
vannotulle hopeavalaksi.

Nauran sut keltin hengeksi, voiman syvyydeksi, rakkauden ytimeksi.

Annan sun tulla vierelleni, paljaana, värieni lävitse.
kun värisen ja loistan lailla tähtien.


HITAASTI – HILJAA (Sielutettu neljäs tuuli 2018)

Kaikilta pinnoiltani näyn.
Kaikilla haavoilla näen.
Jokaisella hengenvedolla kaiun.
Jokaisella kosketuksella lämpöä johdan.
Aistieni maut,
itseeni nuuhkitut valon kiehkurat sisälleni sallin.

Ihmiseksi,
hitaasti, siveltimellä hymyn.

KAUNIS (Niin minut osaat 2017)

kauniin tähden kaipaan
kauniin verran uneksin
kauniin herkän kosketan
kauniin hetken värisen
niin kauniin näen
niin huokaan
täyden kauniin rakastan

KUN OSASIN KYYNELEENI (Onneen aika vaipuu 2015)

Kun osasin kyyneleeni, annoin meren tulla.
Kun osasin kyyneleeni, annoin sateen pirskoa.
Kun osasin kyyneleeni, astuin paljain varpain vuoripuroon.
Kun osasin kyyneleeni, annoin joen juoda minut puhtaaksi.
Kun osasin kyyneleeni, veden kristalli takoi minulle
tähden taivaalleni.
Kun osaan nyt kyyneleeni, kaikki pintani ovat peilini.

KOMEETTAKEPPONEN (Aavisteita rakkauden rajalta 2014)

Puhallus yli vaiston ja unen suunnan.
Helpolla lennolla hämmensin tähdet.
Asettelin astrologien ajatuksille komeettakepposen,
kutitin kuun kaaren käkkäräksi.

Oinaalla ja Härällä vinkeä uusi kehä.
Rapu raksii mitä taivaankannesta irti saa.
Kalat koikkelehtii sikin sakaroiden keskellä valaan varjoihin.
Muut merkit siinä luulossa, että aamu on viety pisaroina päivän rantaan.
Pitävät hulvatonta pulinaa nämä raukeat taivaankappaleet,
kepposiaan täynnä, kerrankin saavat väläytellä avaruuden toisia peilejä,
muita portteja kuin pihapiirin valoveräjiä.

Sieluni rauhasta kekkuleille säteille kerron,
vähän tanssissa asettuvat,
kuhisevat siitä mikä miehen karvat pörhistää.

Tarinoiden lukunäytteet

TANSSIJATAR (Tarinoita valosta 2022)

Pukuhuoneen peili katsoo takaisin oopperan viimeisestä nuotista. Nainen kumartuu aukaisemaan balettikengän nauhoja. Niskan kaari kaappaa kuvastimen lasin hetkeen, joka vielä jännittyy muistamaan viimeisen piruetin äänettömän sametin. Siveltimen, joka laskeutui yleisön huulille äärimmäisen liikutuksen sanaksi. Kaunis vertaa itseään voikukkaan keväässä ja vetäytyy taka-alalle ja antaa korkeammalle ja ylväämmälle tilaa. Huomisen kenraaliharjoitus väreilee ilmassa, yrittää palata takaisin lavalle suutelemaan lumouksen sinettejä.

”Mikä on kauniimpi kuin kaunis?” Se ihmettelee ja miettii ihanuutta. Että voikin kokea enemmän kuin kaunista. Sillä tuo nainen tuossa ja juuri äsken seisautti ajan ja antoi sudenkorentojen ja pääskysten lentää vasten laajenevaa avaruutta. Kaikkeuden ensimmäisen sydämen ytimeen.

Tanssijatar jatkaa riisuuntumistaan, oikoo ja venyttelee jäseniään. Viimein hengitys on tasaantunut. Peili vastaa naisen ajatuksiin ja jakaa kasvon naamion kahdeksi. Tanssin viimeiset pisarat tarttuvat kuvastimen pintaan. Se väreilee ja muodostaa silmien tasalle hopeiset huulet. Värinä pehmenee suun kaarien liikkuessa ja alkaa muodostaa säkeitä:

…rakkauden terälehdillä
varpaidesi kärjillä
tieto viiltää sydäntä
hyvä hopea
jää keskelle tanssin kaaria
puhallan unista sielun pisaraa
kestän heräämistä
ihoni nukasta kerättyä ääntä

varjelluilla huulillasi
lasitaivaan halkeamassa
tarttunut tähti sakarasta
minun tavalliset sanani
pudottavat punaista ruutuliinaa hiuksilta

sidot lyhteitä kesään
joka ei vielä ole kevyt
ja minä vain hitaasti ehyt
niityn värit pesevät kasvojaan hyräilylläsi

rakkauden terälehdet
maistavat vielä kerran nauruasi
ennen kuin vetäytyvät yöhön
uuden nupuiksi

ihmettelen
saanko olla pehmeä vielä toisenkin kerran?

Nainen verhoutuu arkivaatteisiin ja askeltaa oopperarakennuksen kiviportaita alas kadulle. Kertomus peilin pinnalta etsii vielä viimeistä säröä ihon pinnalta, jotta tuulella olisi taas kiehkura, jonne solmia silkistä tehtyjä sanoja. Niitä lauseita, jolla tanssijattaren maailma olisi taas eheämpi ja kaikki pysyisi koossa, kun on paikallaan. 

Balleriinan vartalon kauneus ja kasvojen aistikkaat piirteet painoivat seireenien huokaukset unohduksiin aikoja sitten. Mutta hänen ytimensä. Se oli niin väsynyt. Niin väsynyt, ettei sydän osannut sielua, eikä sielu ytimen tietoa. Tyhjyys ja mielen palaset värjöttelivät unohtuneina ja pyörivät vasten maailman liikettä. Siksi hänen oli tanssittava ja tanssittava, että palaset pysyisivät hetken aikaa paikoillaan vastaliikkeessä, pirueteissa hyvää ja lämpöä vasten. 

Sanoivat häntä satumaiseksi. Maailman hälinä ja ihmisten kohina. Sähköiskuja herkkään. Niin paljon. Niin kovaa. Niin terävinä. Vaatimusten pajavasaroina.

Asunnolle päästessään tanssijatar ajatteli:

”Keneksi minä olen luvannut itseni?” 

Hän heittäytyi ateljeehuoneistonsa sohvalle ja käpertyi. Vetäytyi niin pieneksi, että päiväunipeitto hänen päällään pelästyi hänen muuttuvan pikkulinnuksi ja lentävän pois avoimesta ikkunasta, niin pieneksi ja hauraaksi nainen oli muuttunut.

Hetken silmien lepuutuksen jälkeen hän nousi ylös. Jalat olivat kuin painnonnostajan levyt. Kieltäytyvät liikkumasta ja hädin tuskin selvisivät ulos parvekkeelle. Hän ehti sanoa muutaman sanan huonekasveilleen. Mainitsi olevaisuuden ja olemattomuuden. Ennen astumistaan parvekkeelle, naista ei erottanut oviaukon vieressä olevasta ikkunapinnasta, niin läpinäkyväksi hän oli muuttunut. Antautunut tuulen läpipuhallettavaksi.

Hän istahti parvekkeella olevaan lepotuoliin, katseli, kuinka parvekelasille muodostuu lumikiteiden täpliä. Täplät juoksivat pakkasta karkuun. Ne eivät osanneet puhua, mutta kuvioiden huntujen koreografia laulaa:


et voi pyydystää sudenkorentoa
et voi ajatella perhosta
et ajan salpoja suudella


ellet rakasta ensin läpi pimeän
kohdata kylmän ja viiltävän

vasta sitten koita suitsia rohkea
nostaa itses yli valon
kapaloida sielun rahinas
pestä itses rajuilmalla
kiitää hartioilla toivon siintävän

Mennyt risti kätensä ja rukoili itsensä olevaan hetkeen.

Tanssijatar katsoo olkapäät taakse vedettyinä, pidättää hengitystään niin kauan kuin katoavaisuuden hetki kestää. Valkoinen kauneuden viilto katoaa yöhön ja herkkyyden lumipuku on tiessään, mutta nainen tuntee, kuinka lämpö tunkeutuu pehmeänä vartalon jokaiseen soluun ja kuinka sydän on löytänyt taas sielun. 

”Minä kuulen taas itseni”, kuuluu huokaus, joka ehtii kuuhun ennen kuin yö kuolee aamun uumille. Naisen huulet etsivät tiensä takaisin pehmeään, kiinnittyvät kasvoille rauhan kaariksi. Uni painaa kätensä hänen rinnalleen, lämmittää kaiken valmiiksi huomiselle.

Tanssijatar herää aamun kohdusta sammalvillasukat väärinpäin jalassa. Illalla ensinäytös. Hän naurahtaa, suutelee itsensä vapaaksi harmaasta. Soitto puvustamoon ja koreografille. 

”Kaikki vaaleanpunainen joutakoon pois! Ydinpuna ja sini, purppura vasten pikimustaa kristallia! Sitä minä haluan, kohtalon painoa vasten sudenkorentojen siipiä. Vain pelkkää ohikiitävää. Korkeinta ikinä. Haluan elää ja kuolla varpaideni, sormieni nuppujen kautta, kääntyä rintani ja lantioni kaarilla vasten avautuvia huokauksia, piiskata olevaisuuteen arvet jäsenteni viuhkoilla, jotta näkisitte sielunne peilikuvat.”

POPPELINRUMMUTTAJA (Poppelinrummuttaja 2020)

”Etevimmät keskustelut ja rakentavimmat vuoropuhelut käydään oman pään sisällä. Hölskyvien tunteiden ruotiminen oman egon kanssa jouduttaa parhaiten omaa kasvua. Peilejä ei tarvita kuin eteisessä ja kylpyhuoneessa.” Näin väkevästi ajatteli Tarmo Karlsson ja tuli samaan päätelmään tänä tiistaiaamuna, juuri kun aurinko naukui lupaa syyshämärältä kynsiä hetkeksi valoviiruja tontin rajalla, kuusiaidan varomattomista aukoista.

Nytkin, aamuvirkeäksi terästäytyneenä, Tarmo vilkaisi eteisen peiliä ja tunsi olonsa tyytyväiseksi, ehjäksi. Elihän omaa selkeäkulmaista elämää ja edessä olisi ansaittu arkivapaa. Ainoa problematiikka joka askarrutti Tarmon mieltä oli, kummat kapulat hän valitsisi. Hikkoriset vai tammiset? Molemmat mukaan tietenkin! Seijaa pitäisi pyytää päällystämään viime syksynä askarreltu kapulakotelo, jonka saisi selkään kuin jousiampujalla. Toivottavasti Seija ei ajattele, että olen ihastunut häneen. Tässä on nyt niin monta muuttujaa, vastuullinen ja haastava vuorotyö linja-auton ja taksin kuljettajana, tuleva putkiremontti, mökin talviteloille laittaminen, kunnallisvaaliehdokkuus.

Mukavahan Seija oli. Mutta nyt oli päästävä metsään. Ei niitä poppeleita joka nurkan takana kasvanut. Haapoja kyllä riitti, mutta niiden värinä alkoi ennemminkin väsyttää kuin toi oloon ylevyyttä. Onneksi oli suunnitelma. Perniöön ei ajaisi kauaa Hakunilasta. Mukava päiväretki. Solbölen tuoksupoppelin kohtaaminen olisi niin jännittävää! Siellä se odotti, Käringevikin reitillä. Nissan Micra ei kyllä ollut paras mahdollinen maatieauto pidemmille retkille, mutta kaupunkiautohan tässä oli etusijalla. Onneksi Tarmo ei ollut koskaan kuullut Seijan ajatusta siitä kuinka huvittavalta näytti kun 195-senttinen, 145-kiloinen miehenköriläs olutmahoineen änkesi kauppakassin kokoiseen menopeliin. Sitä paitsi selvästi näki kuinka jousitus huojahti vasemmalle ja auto jäi hieman kallelleen, ottaisipa Tarmo mutkat ja äkkikäännökset rauhallisesti, oli käynyt huolentapainen ajatuksen alku Seijan mielessä useamman kerran, silti tunnistamatta omaa ihastusta tuota omintakeista poppelinrakastajaa kohtaan. 

Tarmon minäkuva oli pursuavan suloinen itseään kohtaan. Kehonkuvan täytti laulu kerubista, jonka hallussa on metsän mieli ja maan tuoksu. Vaikka Tarmon hiukset olivat kuin 80-luvun insinöörikuosin ja takatukan välinen hybridi, niin hän ajatteli kutrinsa koristavan meloninmuotoista päätään kuin Rodinin mietteliäillä veistoksilla. Mielenmaisema oli pehmoinen kuin aran juhannusruusun ensimmäinen nuppu. Laulaa hän ei osannut, mutta hänen pään sisäinen puutarha rakasti omaa kurlutusta, jota mies kutsui ”hoituroinniksi”, elämän aarioinniksi.

Eväiden teossa piti olla tarkka. Koko tunnelma ja session intensiteetti ja harmonia saattaisi romahtaa väärän tankkauksen tai epämukavasti toteutetun taukotuokion vuoksi. Aivan sama kuin aikoinaan jääkiekkoillessa. Kaiken piti olla täsmällisesti. Mailan varren katkaisu, lavan erkkaus ja pyöristykset, varusteiden päälle pukemisen järjestys, luistinten nauhoitus. Juustohöylän lapaa oli taivutettu aavistuksen verran tiukempaan kulmaan. Juuston paksuus oli ensiarvoisen tärkeää. Viipaleen pitää syleillä korppukinkkua oikean paksuuden verran ja riippui leivästä, tulisiko kaksi siivua vai yksi, tomaatti ja kurkku viipaloitiin eri rasioihin, ettei päällyste päässyt vettymään. Salaatti otettiin mukaan vain tumman, makeamman leivän kanssa. Seija perhana! Oli sen yhden kerran järkyttänyt erästä retkeä laittamalla basilikanlehtiä muka mausteeksi ja inspiroimaan kinkkujen väliin. Miten hän sattuikin silloin käväisemään ja tarjoamaan apuaan kiireessä? Hyvä ettei koko rummutus jäänyt väliin tuolla kertaa. Mikä painajainen! Tarmo muisteli tuota onnettominta päivää. Ihmeellisesti oli kuitenkin apu ollut lähellä, yksinkertainen kahvikupillinen ruotsalaista tummaa paahtoa, taisi olla nelosen rostia, lirauksella luomupunaista maitoa. Kaikesta todellakin selviää, ajatteli Tarmo jo hieman kiihtyneenä, tiukkasi otetta juustohöylän kahvasta ja antoi terän leikata sujuvasti täydellisen siivun ruskeankeltaista kermajuustoa. Yksi siivu väliin rullaksi ja imaisten suuhun. Elämän lempeä maku. Tarmo hymisi itsekseen: 4 kpl tummaa pyöreätä ruisleipää, kaksi paria pakattuna vastakkain, välissä voipaperi, koko komeus folioon käärittynä, kurkku- ja tomaattisiivurasia, 1 banaani, pieni termospullo itse keitettyä kahvia, 20 cl VSOP konjakki, litra hanavettä omassa juomapullossa, suklaalevy ja Satsuma. Onneksi oli Satsuma-aika. Oluet jätettiin kotiin retkenjälkeisen saunottelun kyytipojiksi. Äärimmäisen tyytyväisyyden syvä huokaus ja kaikki oli valmista, vaelluskengät jalkaan ja menoksi!

Parhain innostus on kuin uni, jota ei tahdo muistaa, mutta joka jättää turvallisen, pehmeän syleillyn olon jossa koko ruumis huojentuu ja rentoutuu. Se on kuin poutapilven kosketus, joka käyttäytyy kuin heliumpallo, koskettaen ihoa raikkaana ja samalla nostaen koko sielun. Tarmo koki juuri tämän. Koko automatka oli vain hetki renkaiden huminaa ja moottorin hiljaista laulua. Samoin lyhyt vaellus miehen mielestä mystisen puun luokse. Yhtään muistikuvaa, mieleen tarroittuvaa ajatusta Tarmo ei muistanut reitillä tämän Suomessa erittäin harvinaislaatuisen puun luokse. Taukohetki siirtolohkareen kainalossa oli mennyt kuin valmistavana puhdistusriittinä sielunmessua varten. Eväiden täydellisyyskin korosti Tarmon kokemaa mielenrauhaa. Läheltäpiti tilanne pääsi melkein syntymään kun yksi herkkuleipään uppoava puraisu osui kymmenesosamillimetrin päästä alahuulesta, huulesta joka ei koskaan ollut koskenut naisen hellyyttä antavaa suuta. Siitä mies oli onnellisen tietämätön, siitä että olisi joutunut kavahtamaan fyysistä tuskaa ja siitä, että Seijan suudelma olisi toiminut kuin seireenin lumous.

Koillis-Aasiasta kotoisin oleva Populus Suaveolens oli lajinsa 15 metriä korkea näyttävän kaunis lehtipuu. Jos Tarmo olisi osannut pysäyttää verenkiertonsa puun edessä silkasta kunnioituksen osoituksesta, olisi hän sen tehnyt. Silti arvostavampaa hiljaisuutta ei kukaan muu ihminen tämän planeetan päällä olisi osannut osoittaa tuota luontokappaletta kohtaan kuin tämä suomalainen entinen varsin tunnettu mestaruustason jääkiekkoilija.

Ensimmäiset selkeäpiirtoiset ajatusrakennelmat alkoivat piirtyä Tarmon aivoissa. Tähän hetkeen mies valitsi hikkoriset kepit. Tarmo oli tullut siihen tulokseen, että rummutus, loitsinta tai ”hoiturointi”, tuli aloittaa juuria ympäröivästä maasta, ensin kevyesti tanssahtelemalla ilman sanoja, hellimmällä hyräillyllä. Kuin herättäen puun juuriltaan ja valmistaen varsinaiseen kosketukseen ja siihen rytmiin, mitä ihmisen sielulla oli kasville sillä kertaa tarjota.” Minä olen suomalainen mies ja tahdon olla sinulle hyvä”, ajatteli Tarmo mielessään toivoen välittävän ajatuksen poppelin lehvistöön, ettei se säikähtäisi ensimmäistä sivelyä. Niin, sivelemällä ja hankaamalla näkyvissä olevia juuria ja käsittelemällä rungon alaosia vastaavasti ennen tahtipuikkojen käyttelyä, aloitan tämän, niin kuin ennenkin, rauhoitteli Tarmo itseään. Vaikka puu on erikoislaatuinen lajinsa parissa, toiminevat samat lainalaisuudet, vakuutteli hän vielä itseään. Olet selkeästi hyvillä lämpösummilla kasvanut, kuin Ruhtinaan poppeli, sinä ansaitset tämän.

Mies oli varma, että puu havahtui ja esitti niiauksenkaltaisen hyväksymisen eleen, kun Tarmo hieroi ystävällisesti puun juuria ja kylkeä. Vihdoinkin jotain muuta kuin taivaaseen tuijottamista! Kuka oli tuo mies joka tarjosi omaa energiaansa ja lämpöä yksinäiselle metsän kasville? Normaalistihan ihmiset tulevat ja kietovat kätensä ja tyhjän ruumiinsa puiden ympärille ja imevät ne kuiviin. Näin Tarmo ajatteli että puu ajatteli hänen toimistaan. Hyväksyvästi ja aidon uteliaana.

”Laulan sinulle hoituran, Oi ystävä-poppeli!” Tarmo taputteli ensin käsillä juuria ja rungon tyveä. ”Tämä voi ensin vähän tuntua, mutta haluan rytmittää kiertoasi ja aktivoida sisintäsi”. Hikkoriset rumpupalikat kädessä hän aloitti shamanistisen rytmiikan mukaan jyskyttää voimistuvalla tahdilla, ensi juuria ja sitten runkoa ja alimpia, tavoitettavissa olevia oksia. Hymisevä mantra oli yksinkertainen ja selkeä, puhdas ja naturistisen naiivi:

”Po-po-pop-pop-ppaan, po-po-pop-pop-ppaan aaaaa jea JEAA! ”

Tämä toistui nousevan ja laskevan intonaation kierrolla noin sata kertaa, kunnes Tarmo oli aivan tyhjä ja hän horjui pitkäkseen puun tyveen horrosmaiseen valveuneen, jossa arjen ja menneisyyden ihmisten päälleen kaatama kuona oli poistunut ja jäljellä oli vain uusi alku ja metsän voima.

Tarmo nukahti kuin taiottuna ja vihittynä salaiseen tietoon, molemmat kädet nivusissa, vasen kämmen kiertyneenä hellästi kivesten ympärille, oikea pusertuneena rahisevalla otteella hämmennyksestä värisevän kalun juureen, suu auki karhun unta kuorsaten. Unessa hän matkasi päivän kokemuksista rohkaistuneena Heinolan Tsaarin poppelille. Uusi nahkainen ja riimuin kuvioitu rumpupalikkakotelo selässään.