Kirjoittaminen on ollut jo iduillaan identiteetin kasvualustalla parikymppisen miehen haparoidessa kohti suurta kysymystä, mitä sitä isona tekisi? Ei tullut jalkapalloilijaa, ei tullut diplomi-insinööriä, ei kauppatieteilijää eikä datanomia. Kipuilu tiedostavampaa elämän hahmottamista kohden synnytti ajatusaihioita: alussa ensirakkauksien huumat ja väkevä elämän kohina, tulevaisuuden odotukset kirjautuivat päiväkirjaan raportinomaiseksi kerronnaksi. Vähitellen lauseet rytmittyivät lyhyemmiksi ja ajatusvirta peilautui runomaisemmaksi ilmaisuksi kuin itsestään ja haaveet sekoittuivat arkeen. Sitä kultaselkäistä muistikirjaa minulla ei enää ole, mutta muistan siihen nimikoidun ensimmäinen runon, joka kertoi lukioni pihalla seisovasta yksinäisestä vaahterasta. Sen nimi oli ”Vaahteran syksy”.

Vaikka sanojeni kehto oli tietämättäni syntynyt, ei kirjoittajaminä ollut vielä herännyt,  vaan siirtyi kotilovaiheeseen vuosikymmeniksi. Elämä tapahtui. Voisi sanoa, että olemassaolon varjojen ja valon tanssi, sen musiikin nostattamat oivallukset, tietyistä asioista irti päästäminen ja rakkaudellisuuden vaaliminen nosti ilmoilleen yhtenä päivänä pääskysen,  joutsenen tai sudenkorennon sisälläni ja antoivat sanojen vaan tulla. Toisena päivänä asialla saattoi olla väkevämpi merkki tai taivaankuvio. Kolmantena päivänä pidäkkeetön, luokaton, mauton huumorintaju tai vinokulmainen elämänilmiön katsantokanta, joka vain kanavoitui tärskähtelevinä iskuina paperille. Kirjoittaja minussa oli herännyt ja jatkaa taivaani viimeiseen huokaukseen asti.

Ymmärrys siitä, että aina on vähän rikki tai kolhiutunut, ei estä olemasta samalla aikaa tyyni. Elämä ravistaa. Ihminen tuntee itsensä pieneksi, mutta voi valita ja suhteuttaa, olla täysi ja voimaantunut. Nämä oivallukset antavat tilaa kirjoittaa, vetävät painovoiman lailla tulkitsemaan rakkautta, elämää, luontoa, kauneutta – kaikkea hyvää, mitä on tarjolla. Tai vain osoittavat tavan prosessoida haasteita tai antaa intuitiolle työkaluja tehdä alitajunnan suunnitelmia.

Julkaisujeni syntyyn on vaikuttanut olennaisesti viiden vuoden aikana luonnossa liikkuminen, intuition johdatus ja avarat ihmiskohtaamiset. Kiitollisena kaikesta jatkan tunteideni sanoitusta maaseudun ja joen kainalossa. Täällä on helpompi hengittää ja tuntea. Toivottavasti kirjoituksistani löytävät ne kohdanneet jotain viihdyttävää, positiivista, mieltä ylentävää tai ajatuksia herättävää. Muista myös, että myös sinulla itselläsi on joka päivä runo sisälläsi.

Se on ajatuksesi. Se on sanasi. Se on elämäsi.